Hannun tarina

Istuin epäröiden ja arkana dreijan ääreen, tietämättä mitä minun olisi pitänyt tehdä. Kiinnostukseni dreijaa kohtaan oli kuitenkin herännyt pikkuhiljaa, kun olin seurannut, kuinka muutamat toisen vuosikurssin opiskelijat Savonlinnan kotiteollisuuskoulun kovien materiaalien osastolta näyttivät viihtyvän saven "pyörityksessä" paremmin kuin opiskelun kohteena olevissa metallitöissä. Kun suurin osa opiskelijoista oli retkellä Leningradissa (v. 1982) päätin kokeilla dreijausta - minun ei tarvinnut pelätä epäonnistumistani niin paljon. Annoin saven pyöriä sormieni välissä ja muutamien vinkkien avulla onnistuin muovaamaan ensimmäisen kuppini. Tästä kokemuksesta syntyi valtava innostus ja käytin kaiken mahdollisen "vapaan" opiskeluaikani "vääntämällä" dreijalla milloin mitäkin. Varsinaista opetusta keramiikan tekemiseen ei ollut, mutta se ei vähentänyt intoani, jota myös metallityön opettajani Seppo Salmi sopivasti ruokki.

Seuraavat puolitoista vuotta vierähtivät kuin siivillä oman dreijan ääressä opiskelija-asunnossani ja lopputyönä omaa keramiikanpolttouunia valmistaen. Kun opettajamme Seppo Salmi keväällä 1984 jakoi meille päästötodistukset, luokkatoverini saivat onnittelut metallisepän tutkinnosta, minulle hän sanoi: Onneksi olkoon SAVISEPPÄ! Tuo lausahdus on viitoittanut tietäni viimeiset vuosikymmenet.

Koulun jälkeen pääsin 9 kuukauden yrittäjäkurssille Lahteen päämääränäni oman yrityksen perustaminen. Kesän -85 tein jo "täyttäpäätä" keramiikkaa. Yriyksen perustin 1.9.1985 ( T:mi Saviseppä om. Hannu Sairanen). Ensimmäiset kuukaudet, vuokraamassani entisessä pikku navetassa, menivät iloitessa pelkästä mahdollisuudesta tehdä sitä mitä kaikkein eniten halusi. Kesän lähestyessä, keväällä 1986 oli pakko miettiä, kuinka saisin myytyä talven tuotantoni ja yritykseni pyörimään edelleen. Hämmästyksekseni syksyyn mennessä olin saanut myytyä suurimman osan töistäni Suurenkylän maamiesseurantalolla valtatie 6:en varrella Kesälahdella, joka innosti minua jatkamaan!

Marraskuussa v. 1986 vuokrasin VR:ltä keväällä vapautuneen Putikon aseman (200 m synnyinkodistani Suojatalosta) asuin- ja työtiloikseni. Ostin aseman Valtion Kiinteistölaitokselta v.1997.

Nyt 35 vuotta myöhemmin ja n. 70 000 dreijattua savikiloa, ja saman verran ihmisten kohtaamisia aseman makasiinissa, tunnen oppineeni jotakin itsestäni. Savi ja maksava asiakas ovat olleet armottomia kouluttaja, melkein kaikki virheet olen varmasti jo tehnyt, mutta samalla on oppikin mennyt perille. Periksi ei voi antaa ja kaiken voi tehdä uudelleen ja paremmin jokaiseen työhön parhaansa tehden.