Hannun tarina

 

Istuin epäröiden ja arkana dreijan ääreen, tietämättä mitä minun olisi pitänyt tehdä. Kiinnostukseni dreijaa kohtaan oli kuitenkin herännyt pikkuhiljaa, kun olin seurannut, kuinka muutamat toisen vuosikurssin opiskelijat Savonlinnan kotiteollisuuskoulun kovien materiaalien osastolta näyttivät viihtyvän saven "pyörityksessä" paremmin kuin opiskelun kohteena olevissa metallitöissä. Kun suurin osa opiskelijoista oli retkellä Leningradissa (v. 1982) päätin kokeilla dreijausta - minun ei tarvinnut pelätä epäonnistumistani niin paljon. Annoin saven pyöriä sormieni välissä ja muutamien vinkkien avulla onnistuin muovaamaan ensimmäisen kuppini. Tästä kokemuksesta syntyi valtava innostus, enkä ollut pysyä nahoissani. Tuosta hetkestä alkaen käytin kaiken mahdollisen "vapaan" opiskeluaikani "vääntämällä" dreijalla milloin mitäkin. Varsinaista opetusta keramiikan tekemiseen ei ollut, mutta se ei vähentänyt intoani, jota myös metallityön opettajani Seppo Salmi sopivasti ruokki.


Seuraavat puolitoista vuotta vierähtivät kuin siivillä oman dreijan ääressä opiskelija-asunnossani ja lopputyönä omaa keramiikanpolttouunia valmistaen. Kun opettajamme Seppo Salmi keväällä 1984 jakoi meille päästötodistukset, luokkatoverini saivat onnittelut metallisepän tutkinnosta, minulle hän sanoi: Onneksi olkoon SAVISEPPÄ! Tuo lausahdus viitoitti tietäni seuraavat vuosikymmenet. 

Koulun jälkeen pääsin 9 kuukauden yrittäjäkurssille Lahteen päämääränäni oman yrityksen perustaminen, joka toteutuikin 1.9. 1985 ( T:mi Saviseppä om. Hannu Sairanen). Ensimmäiset kuukaudet, entisessä pikku navetassa, menivät iloitessa pelkästä mahdollisuudesta tehdä sitä mitä kaikkein eniten halusi. Kesän lähestyessä, keväällä 1986  oli pakko miettiä, kuinka saisin vaihdettuani talven työt rahaksi ja yritykseni pyörimään edelleen. Hämmästyksekseni syksyyn mennessä olin saanut myytyä suurimman osan töistäni valtatie 6:en varrella Kesälahdella, joka innosti minua jatkamaan!

Marraskuussa v. 1986 vuokrasin VR:ltä vapautuneen Putikon aseman (200 m synnyinkodistani Suojatalosta) asuin- ja työtiloikseni. Pikkunäpertelyt sai jäädä ja todellinen tekeminen alkaa!

Nyt yli 30 vuotta ja 50 000 dreijattua savikiloa myöhemmin tunnen oppineeni jotakin itsestäni. Savi on ollut armoton kouluttaja, kaikki virheet olen varmasti tehnyt, mutta samalla on oppikin mennyt perille. Periksi ei voi antaa ja kaiken voi tehdä uudelleen ja paremmin jokaiseen työhön parhaansa tehden.


Alusta lähtien olen käyttänyt raaka-aineena kivitavaramassaa (polttolämpötila 1250 C astetta) laadun ja kestävyyden takaamiseksi. Lasitteet olen kokeillut ja sekoitellut itse ensimmäistä vuotta lukuunottamatta. 80-luvun lopulla oli kovia pakkastalvia, Putikossakin -42 astetta, ja lähes kaikki omenapuut paleltuivat. Olen poltellut puiden oksia saunan uunissa ja sekoittanut tuhkan peruslasitteeseen. Omenapuuntuhkalasitteesta onkin muodostunut tavaramerkkini vuosien kokeilujen jälkeen. Tuhkalasitteen lorautan, vetkuttelen ja vatkuttelen kuppieni kylkiin sattuman halliten. Lopputulos riippuu aina siitä mitä lasitetta on alla ja mitä tulee päälle.

Muodot ja mallit toteutan dreijatessa, koska en luota piirustustaitooni niin paljon kuin todellisen esineen muotoiluun silmän ja käden yhteistyön tuloksena intuitiolla. Tietysti kuuntelen myös asiakkaitani, ja parhaat tuotteet ovatkin syntyneet keskustelujen, toiveiden ja kokeilujen tuloksena. Työpäiväni kestää 5 - 7 tuntia. Kokemukseni mukaan lihakseni puutuvat siinä määrin, ettei ole mielekästä jatkaa pidempään, jos todella työskentelen kyseiset tunnit, enkä vain nautiskele vapaudestani käsityöläisenä. Työviikkoni alkaa puhtaalta pöydältä maanantaisin ja päättyy useimmiten perjantain lasitukseen.

Vuodenkiertoni työskentelyssä alkaa elokuun puolivälissä, kun näyttelykausi päättyy aseman makasiinissa, ja loppuu (1000-1500 savikiloa) n. 40 lasituspolttoa myöhemmin kesäkuun alussa, kun aloitan valmistella uutta kesänäyttelyä. Valmistamani tuotteet myyn kaikki suoraan asiakkailleni, jotka mahdollisesti kertovat tuotteistani kolmelle tuttavalleen, ja yksi heistä saattaa tulla uudeksi asiakkaakseni (näin ovat amerikkalaiset tutkineet jo kymmeniä vuosia sitten).
 
Silloin koen onnistuneeni, kun valmistamani tuote kestää aikaa - kuulen vuosien jälkeen, että jokin tuote on yhä jokapäiväisessä käytössä.

Työ SAVISEPPÄNÄ on fyysisesti kuluttavaa (niska, hartiat, selkä) ja yksinäistä puurtamista. Taloudellisen varmuuden dreijarina saavutin n. 9 vuodessa, enkä osaa vieläkään kuvitella tekeväni muuta työtä elääkseni.
Työn kuluttavuuden vuoksi savisepän suunta on tehdä vähemmän ja aina paremmin.   

Putikossa 2017 Hannu Sairanen
Comments